Inhimillisyys on sallittua

Eduskunta keskusteli torstaina vammaisjärjestöjen alulle laittamasta Ei myytävänä -kansalaisaloitteesta, joka käsittelee vammaisten henkilöiden oikeuksia kilpailutustilanteissa, joissa vaakalaudalla on niin koti kuin jokapäiväiset palvelut. Aloite keräsi yli 72 000 allekirjoitusta.

Allekirjoitusten määrä kertoo, ettei toiminta vammaispalveluiden järjestämisessä vastaa yleistä oikeustajua. Julkisuudessa on kerrottu esimerkkejä, joissa muun muassa asumispalveluita on kilpailutettu toistuvasti hankintalakiin vedoten. Pahimmillaan tämä on tarkoittanut sitä, että vammaisen henkilön koti vaihtuu muutaman vuoden välein kunnan hakiessa aina vain kustannustehokkaampaa ratkaisua. Samalla hajoaa myös tuttu arki ja palveluiden käyttäjä jää täysin syrjään oman elämänsä ratkaisuista.

Tällaisen toiminnan seuraukset yksilölle ovat kohtuuttomat. On syytä pohtia, missä määrin inhimillisyys mahtuu päätöksiin, joita teemme toisten puolesta.

Hankintalaki tai sosiaalipalveluiden lainsäädäntö eivät itsessään ole ongelmallisia. Laki ei estä vammaisen henkilön elämäntilanteen tai yksilöllisten tarpeiden huomioimista päätöksenteossa. Ongelmat tulevat vastaan lain soveltamisessa. Joissakin kunnissa lakia sovelletaan tiukasti, eikä niissä hyödynnetä muita palveluiden hankinnan tapoja, kuten palveluseteliä tai puitekilpailutusta. Tietyissä tapauksissa myös palvelun osto suorahankintana olisi mahdollista.

On myönteistä, että Sote-uudistus tuo keinovalikoimaan vielä henkilökohtaisen budjetin. Nämä keinot tarjoavat palvelun käyttäjälle mahdollisuuksia osallistua palveluntuottajan valintaan.

Lainsäädäntö myös velvoittaa kuntia kuulemaan asianosaisia heitä koskevassa päätöksenteossa. Silti monella on kokemus sivuuttamisesta. Kun palveluiden tarve on pitkäaikainen, lainsäädäntö edellyttää palveluiden jatkumisen turvaamista, ellei palveluiden muuttaminen ole asiakkaan edun mukaista. Saamamme yhteydenotot kertovat kuitenkin, ettei näin ole toimittu.

Eikö ole niin, että kunnat ovat olemassa juuri asukkaitaan varten? Kunnilla on lukuisia vaihtoehtoisia tapoja järjestää vammaispalvelut. Miksi tuota mahdollisuuksien kirjoa ei hyödynnetä? Onko niin, että vammaisten henkilöiden kohdalla ajatellaan, ettei ole niin väliksi ja mennään helpomman – ja halvimman – mukaan.

Pidän erinomaisena, että vammaisjärjestöt ovat nyt lähteneet vaatimaan vammaisten henkilöiden oikeuksia ja oman äänen kuulemista kilpailutuksissa. Vammaispalveluiden hankintaan tarvitaan inhimillisempi ote. Vammaisista ei saa tehdä kilpailutusten kauppatavaraa.

Vammaiset henkilöt ovat hyvin haavoittuva ryhmä. Juuri siksi heitä koskevassa päätöksenteossa olisi noudatettava erityistä herkkyyttä kuulla heidän ja omaisten näkemyksiä tarkoituksenmukaisista, itse kullekin parhaista ratkaisuista.

Lyhytnäköisten säästöjen hakeminen toistuvilla kilpailutuksilla voi lopulta koitua kohtuuttoman kalliiksi.

Kolumni Iisalmen Sanomissa 8.4. 2018