Ajatuksia eläkeikäkiistasta ja työssä jaksamisesta

Tiistai 17.3.2009 klo 12:21 - Hannakaisa

Viime keskiviikkona (11.3.) hallitus ja keskeiset työmarkkinajärjestöt sitoutuivat etsimään vaihtoehtoisia malleja hallituksen esittämälle vanhuuseläkeiän alarajan nostamiselle, jotta keskimääräistä eläkkeellesiirtymisikää saataisiin nostettua kolmella vuodella vuoteen 2025 mennessä. Vanhuuseläkeiän alarajan korotukselle vaihtoehtoisia toimintalinjoja etsimään ryhtyy ns. Rantalan työryhmä. Sen tehtävä ei tule olemaan helppo.

Nyt on näytön paikka kaikilla osapuolilla, sillä viime viikkojen aikana yksikään vakavasti otettava taho ei ole kiistänyt hallituksen tavoitetta -työurien pidentämisen- tarpeellisuutta. Opiskellessani terveystieteiden maisteriksi, tein graduni työssä jaksamisesta ja lähiesimiehen roolista siinä. Ei ole liioittelua sanoa, että yksi keskeisistä työhyvinvoinnin "lähteistä" on inhimillinen johtaminen. Se tarkoittaa sitä, että työyhteisön johto ja esimies näkevät työntekijät arvokkaimpana pääomanaan ja aidosti ja jatkuvasti pitävät huolta siitä, että työpaikalla on hyvä olla, niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Työhyvinvoinnin kehittäminen ja ylläpitäminen on jatkuvaa työtä, yksi TYKY- tai TYHY-päivä vuodessa ei kesää tee. Mutta onko se ylipäänsä lailla säädettävissä, että työyhteisöihin saadaan hyvää johtajuutta?

Mielestäni jo ammattiopinnoissa tulisi korostaa, että jokainen ihminen ja työyhteisön jäsen on osaltaan vastuussa niin omasta kuin koko työyhteisön työssä jaksamisesta. Näistä asioista puhuminen vasta siinä vaiheessa, kun haetaan pakollisia koulutuksia, jotta pääsee esimiesasemaan, on liian myöhäistä. Raadollinen tosiasia on, että osa käy johtamiskoulutuksen vain siksi, että pääsee etenemään urallaan eikä siksi, että olisi aidosti kiinnostunut kehittymään hyväksi esimieheksi. Samalla tavalla kuin lapsille tulee opettaa kansalaistaitoja, tulee opiskelijoille opettaa työelämän taitoja. Nyt keskitytään vain kädentaitojen tai substanssiosaamisen kehittämiseen. Se ei riitä vaan tarvitaan laajempaa ymmärrystä omaan jaksamiseen ja työhyvinvointiin liittyvistä asioista.

Mutta hyviä ja motivoituneita -oikein latautuneita- esimiehiä on totta kai myös paljon. Toinen haaste onkin, miten pystyisimme paremmin tukemaan näitä hyviä ihmisjohtajia työssään. Tällä hetkellä palkitsemisjärjestelmät on rakennettu niin, että vain taloudellinen tulos ratkaisee. Ja siinäkään ei usein nähdä kokonaistaloudellisuutta, jos henkilöstön sairauspoissaoloja ja ennenaikaisen eläköitymisen aiheuttamia kuluja - ei lasketa mukaan.

Tässäkin riehakassa on kuitenkin hyvä muistaa, että me työssäkäyvät olemme kuitenkin tämän yhteiskuntamme hyväosaisia. Hallituksella on (ja tulee olla) aito huoli siitä, miten turvataan palvelut ja myös työelämän ulkopuolella olevien - joita tulee olemaan yhä enemmän - toimeentulo. Tätä huolta eivät näyttäneet jakavan työmarkkinajärjestöt, kun ne ykskantaan ilmoittivat vetäytyvänsä sosiaaliturvakomitean työstä eläkeikäkiistan vuoksi. Sosiaaliturvauudistusta tehdään, jotta perusturva pystyttäisiin takamaan myös niille, joilla ei kaikki ole yhtä hyvin. Sosiaaliturvauudistusta valmistelevan SATA-komitean linjauksia odottavat muun muassa sadat tuhannet uupuneet omaishoitajat, opiskelijat ja osatyökykyiset.

Syyttelyllä ja syntipukin etsimisellä ei rakenneta yhteiskuntaa tai hyvinvointia. Toivon henkilökohtaisesti, etteivät ammattiyhdistysliikkeet eivätkä mikään muukaan taho enää jatkossa käytä valtapelin nappuloina yhteiskuntamme heikompiosaisia. Suomi velkaantuu massiivisesti ja vastuullinen politiikka edellyttää, että velanottajasukupolvella on myös suunnitelma velan takaisinmaksulle. Emme voi jättää velkaa lastemme ja tulevien, pienempien sukupolvien maksettavaksi. Äänensä tässä yhteiskunnassa saavat kuuluviin kuitenkin yleensä hyväosaiset ja riittävän vahvat. Keskusta haluaa tehdä vastuullista politiikkaa ja kantaa huolta myös niistä, joiden ääni ei kuulu ja joilla ei ole massiivisia koneistoja etujensa ajamiseen.