Puhe Keskustaväen kirkkopyhässä vanhustenpäivänä
Muuruvesi 7.10.2007

"Lopulta kun ei jaksa enää muuta tehdä,

maata vain vuoteessa, laihtua ja kuunnella,

miten väsynyt sydän soittaa kylkiluita,

olisipa joku jolle puhua,

           kysyä, mitä lehdessä lukee."

Näin miettii Risto Rasa runossaan vanhenemista.

Arvoisat keskustaväki, hyvät kuulijat,

Tänään vietettävällä vanhustenpäivänä alkaa valtakunnallinen vanhustenviikko. Tapahtumalla on pitkät perinteet, sillä ensimmäinen valtakunnallinen vanhusten teemapäivä järjestettiin jo vuonna 1954. Vuonna 1967 vanhustenpäivä vakiintui vietettäväksi lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina. Vanhustenpäivä lieneekin maamme vanhimpia teemapäiviä.

Tämän vuoden vanhustenviikon teemana on "Ikääntyminen arvoonsa". Mikä voisikaan olla parempi johtoajatus tällä hetkellä, kun väkemme vanhenee ja samalla vanhuksista helposti puhutaan pikemminkin kulueränä kuin ihmisinä ja arvokkaana voimavarana?

Suomesta on arvioitu vuoteen 2020 mennessä tulleen Euroopan vanhusvoittoisin maa. Tämän ei tarvitse olla mitenkään traagista, kun asiaan varaudutaan. Traagista siitä tulee vasta siinä tapauksessa, jos ihmisten elämänlaadusta ei pystytä huolehtimaan ikääntymisen myötä. Olisi myös nähtävä nykyistä paremmin, mikä valtava henkinen pääoma vanhenevissa ihmisissä on.

Esimerkiksi työyhteisöissä pitkään työelämässä ja mahdollisesti juuri samassa työpaikassa olleilla työntekijöillä on paljon niin sanottua hiljaista tietoa, jota ei välttämättä edes huomaa, ennen kuin kyseinen henkilö on lähtenyt. Hiljainen tieto on sellaista ihmisillä henkilökohtaisesti olevaa tietoa, jota on vaikea jakaa ja edes loogisesti eritellä. Sitä ei voida kirjoittaa muistioihin ja opettaa luennoiden, vaan se sidottu siihen, miten ihminen toimii, mitä ihanteita ja arvoja hänellä on ja niin edelleen. Me kaikki voimme levittää tällaista tietoa omalla esimerkillämme ja sillä, miten asioihin suhtaudumme. Ymmärrettävästi jo pitkään eläneillä ihmisillä tämä hiljainen tieto on usein jalostuneempaa ja varsinkin työyhteisössä sisältää paljon sellaista kokemusta, jota ei voi siirtää muutoin kuin työskentelemällä yhdessä. Nuori voima ei sitä nimenomaista kokemusta korvaa!

Hyvät kanssaihmiset,

Koska sosiaali- ja terveysasiat ovat minun ominta osaamisaluettani, koetan seuraavaksi hieman kartoittaa vanhenemiseen liittyviä haasteita yhteiskunnalle ja yksilöille tästä näkökulmasta.

Yhteiskuntamme tuntuu käpertyneen sisäänpäin. Tiiviit perheyhteisöt väistyivät, kun maaseutuvaltainen yhteiskunta antoi tilaa ensin teollistuneelle, ja nyttemmin palveluyhteiskunnalle. Niin kuin pääosa muustakin väestöstä, myös vanhukset ovat siirtyneet taajamiin asumaan. 30 vuodessa yli 65-vuotiaiden osuus onkin taajamoituneilla alueilla kasvanut 51 prosentista 75 prosenttiin. Enää ei silti useinkaan asuta sukupolvet lähekkäin, vaan jokainen sukupolvi elää itsekseen omassa kodissaan, omissa oloissaan.

Jossain vaiheessa kotona asuminen kuitenkin monella ikääntyvällä vaikeutuu tai muuttuu mahdottomaksi ilman ulkopuolista apua. Valtiovalta ei seuraa kehitystä toimettomana, ja vanhustenhuollon palveluja ollaankin uudistamassa. Painopiste on erityisesti kotihoidossa ja sitä tukevissa palveluissa. Tämä on hyvä myös esimerkiksi vaikkapa muistihäiriöistä kärsiville ja heidän omaisilleen, sillä tutussa ympäristössä toimiminen helpottaa dementiapotilaitten elämää.

Haaste on se, että kotihoidon saatavuus ja kattavuus ei kaikissa kunnissa vielä vastaa tämän päivän haasteisiin. Kuitenkin hyvään kotihoitoon panostamalla voidaan myöhentää siirtymistä ympärivuorokautisten palvelujen piiriin. Myös toimintakyvyn edistäminen ja omaishoitajien tukeminen auttavat ikäihmisten kotona asumista entistä pidempään. Valtioneuvostolle elokuun loppuun mennessä jätettyjen selvitysten mukaan meillä Savossakin tullaan järjestämään sosiaali- ja terveyspalveluja tulevaisuudessa monen erilaisen toimeenpanosuunnitelman pohjalta. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että kunnilla on yhteinen tahtotila panostaa kotihoitoon ja myös laajemmin perusterveydenhuollon palveluihin, olipa valittu toimintatapa mikä tahansa.

Palvelusetelin käyttöoikeuden laajeneminen ensi vuoden alusta kotipalvelun ohella myös kotisairaanhoidon palveluihin auttaa osaltaan vanhuksia, ja valmisteilla on niin ikään sosiaali- ja terveydenhuollon kansallinen kehittämisohjelma.

Hyvät kuulijat!

Jos tärkeää on vanhusten aktivointi ja jaksaminen, on yhtä tärkeää myös heidän läheistensä jaksaminen. Ilman sitä ei ole elämänlaatua niin hoivattavalla kuin hoivaajallakaan. Siksi eräs tärkeä yksityiskohta vanhusten hoivassa on sekin, että nyt aloitettavan laajan sosiaaliturvauudistuksen yhteydessä selvitetään omaishoidon kustannusten siirtämistä kunnilta Kelalle. Siirto pitäisi ilman muuta tehdä, sillä nykytilanteessa kansalaiset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa keskenään. Kaikissa kunnissa omaishoitajat eivät nykyisellään saa omaishoidon tukea, vaikka perusteet olisivat olemassa. Muutoinkin omaishoitajien jaksamiseen tulee panostaa: omaishoito jos mikä on inhimillistä – ja yhteiskunnan kannalta vieläpä halpaa.

Läheiset ihmiset ovat meille kaikille voimavara, mutta kun ikää tulee, omaisten ja ystävien merkitys kasvaa entisestään. Kunnon ja voimavarojen heiketessä apu onkin tarpeen, ja siinä vaiheessa on tavallaan myös seuloutunut läheisten ja ystäväpiirin kova ydin. Kaikilla vanhuksilla ei kuitenkaan ole läheisiä tai he asuvat kaukana. Näitä yksin asuvia vanhuksia on paljon. Heidän jaksamisensa ja pärjäämisensä takaamiseksi yhteiskunnan tukiverkon on oltava kunnossa.

Esimerkiksi tämän vuoden alussa Helsingin kotihoidon tekemässä tutkimuksessa selvisi, että pääkaupungissamme lähes joka kymmenes yksin asuva vanhus on aliravittu ja n. 40 prosenttia kuuluu ravitsemuksen riskiryhmään. Jos yksin asuva vanhus kärsii vaikkapa vakavista muistihäiriöistä, riski aliravitsemukseen ilman muuta kasvaa.

Ei tiedetä tarkkaan, paljonko Suomessa on yksinäisiä vanhuksia. Arviot riippuvat kyselytavasta ja vaihtelevat noin kolmestakymmenestätuhannesta jopa satoihin tuhansiin. Joka tapauksessa näitä yksinäisiä vanhuksia on meillä todella paljon. Yksinäisyyden kokemus on tietenkin aina myös henkilökohtainen, eikä sitä voi mitata pelkästään tapaamisten määrällä.

Vanhusten kohdalla läheisten puute on heitä nuorempia siinä mielessä vieläkin surullisempaa, että avun tarve on paitsi henkinen, usein myös aivan konkreettinen ja kiireellinen. Yhteiskunta pyrkii paikkaamaan näitä tarpeita, mutta aina löytyy tapauksia, jotka eivät edes osaa oikein hakea apua. Monilla heistä on muistihäiriöitä. Heikentynyt muisti yhdistettynä muutenkin heikkoon kuntoon sekä tuntemuksiin pärjäämättömyydestä ja yksinäisyydestä johtavat usein myös masennukseen. Vanhusten masennus onkin yksi alue, jolla tarvittaisiin lisää asiantuntemusta ja koulutusta myös terveydenhuollossa.

Sama pätee yleisesti vanhusten sairauksiin. Tästähän on paljon viime aikoina keskustelua nostanut professori Sirkka-Liisa Kivelä, ja itsekin terveydenhuollon ammattilaisena jaan tämän syvän huolen. Suomi ei tule pärjäämään, ellemme lisää vanhustenhoidon osaamista, koulutusta ja täydennyskoulutusta. Myös enemmän henkilökuntaa tarvitaan pitkäaikaishoitoon ja hoidon sisällön kehittämiseen. Medikalisaatio eli vanhusten lääkkeillä tainnuttaminen on mennyt jo paikoitellen liian pitkälle – ja monesti valitettavan inhimillisistä syistä, joita juuri ovat mm. koulutuksen riittämättömyys ja käsiparien vähyys.

Kaikille oma koti ei tietyssä vaiheessa ole enää mahdollinen tai turvallinen asuinpaikka. Silloin muutto palveluasuntoon tai jopa laitokseen voi olla paras vaihtoehto. Suomessa ikäihmisten palveluasuntojen määrä onkin noin kolmikertaistunut kymmenessä vuodessa. Samaan aikaan pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevien henkilöiden määrä on vähentynyt. Tämä on hyvä suunta. Tällä hetkellä terveydenhuollon pitkäaikaishoitoa pyritään myös kehittämään siten, että hoivatyyppinen pitkäaikaishoito siirtyisi sosiaalitoimen vastuulle. Tällöin terveyskeskukset voivat keskittyä akuuttihoitoon ja kuntoutukseen, mikä onkin niiden ensisijainen tehtävä.

Noin kuukausi sitten puin sairaanhoitajan asun aamuvuoron ajaksi Siilinjärven terveyskeskuksen vuodeosastolla, sillä en halunnut mennä sinne hepenissä tervehtimään ja kuulumisia kyselemään vaan työpariksi kokemaan, millainen kiire osastolla on. Ja kiire oli! Suurimman rasituksen ja kiireen tekee juuri se, että osasto pullistelee vanhuksia, joille terveyskeskuksen vuodeosasto ei ole oikea paikka vaan se olisi hoivatyyppinen laitoshoito. Tästä samasta asiasta puhuimme myös toissa viikon tiistaina Ylä-Savon superilaisten vieraillessa Eduskunnassa.

Arvoisat kuulijat,

Lähivuosikymmeninä muistihäiriö- ja dementiapotilaiden määrä ja samalla hoitokustannukset kasvavat. Niin ihmisten elämänlaadun kuin kustannusten kannalta on erittäin tärkeää, että parannettavissa ja hoidettavissa olevat potilaat tunnistetaan varhain ja hoitokäytäntöjä kehitetään. Taudin varhainen toteaminen on ensiarvoisen tärkeää ja siksi usein juuri omaisen tai ystävän on rohkeasti, mutta lempeästi puututtava tilanteeseen ja ohjattava muistihäiriöinen terveydenhuollon palvelujen piiriin.

Hyvät Lähimmäiseni,

Kaikesta huolimatta ihmisten toimintakyky on viime vuosikymmeninä parantunut ja jatkuu nykyään pitkälle vielä eläkkeelläkin. Yhä useampi tämän päivän ihminen saa kokea niin sanotun kolmannen iän; terveen ja aktiivisen kauden työiän jälkeen. Lopulta vanhuus ja toimintakyvyn heikkeneminen on kuitenkin edessä meille kaikille. Tässä on se iso haaste koko valtakunnan tasolla: Miten parantaa ikääntyvien terveyttä ja elämänlaatua, avun saantia ja kontaktiverkostoja?

Paljon voidaan tehdä virallisilla tahoilla, mutta paljon on myös kiinni meistä jokaisesta. On tärkeää, että pidämme huolta itsestämme; pidämme omat ystäväverkkomme niin pitkään kuin mahdollista, ja että muistamme niitä läheisiä, jotka ovat vaarassa syrjäytyä tai tarvitsevat muuta apua. Me ihmispolot vain tahdomme olla niin kiireisiä ja työkeskeisiä, ettei ystäville ja läheisille tahdo löytyä aikaa. Mielessämme ajattelemme – ja ääneenkin sanomme – että sitten kun on loma, sitten kun saan taas tämän työn tehtyä, sitten minulla on aikaa rakkaimmilleni. Mutta aina väliin tulee taas uusia töitä, uusia projekteja, mitkä pitää hoitaa. Se sitten kun ei tule koskaan.

Rakas lähimmäiseni. Kuka kaipaisi sinun yhteydenottoasi? Kenelle sinä voisit olla nyt lähimmäinen. Mitäpä jos tekisit sen tänään? Soittaisit tai menisit käymään. Antaessa saa aina itse enemmän. Anna siis hetki aikaa, vanhustenviikon kunniaksi.