Muutosta ei pidä pelätä

Kiuruvesi-lehti 9.12.2009

Kansakunnalle itsenäisyys on tärkeä identiteettiä määrittävä ja omanarvontuntoa lisäävä tekijä. Mikään ei yhdistä kansakuntaa tehokkaammin, kuin pelko tai todellinen uhka itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden menettämisestä. Suomessa talvisota yhdisti kansan ja auttoi umpeuttamaan kansalaissodassa syntyneitä syviä haavoja.

Niiden ikäluokkien ihmiset, jotka sodan kokivat, ovat tottuneet tulemaan toimeen niin pitkälle kuin mahdollista omin avuin. He ovat nähneet sodan jälkeiset vuodet, jolloin Suomea rakennettiin kovalla työllä. Tämän työn ansiosta elintasomme on noussut huimaavasti viimeisten seitsemänkymmenen tai vain viidenkymmenen vuoden aikana. Maatalousvaltaisesta Suomesta siirryttiin teollistuneeseen yhteiskuntaan ja siitä palveluyhteiskuntaan, jota 2000-luvulla leimaa globalisaatio. Matkalla luotiin sosiaaliturva ja hyvinvointivaltio.

Hyvinvointivaltio on suurten muutosten edessä: ulkoiset ja sisältä tulevat paineet ovat kovia. Tämän kaiken nähneet ikäihmisemme osaavat arvostaa saavutettua, mutta muistavat myös ajat, jolloin vähemmälläkin tultiin toimeen. Nyt kun nämä tervaskannot aidosti tarvitsevat apua, sitä tulee myös tarjota. Ei kuitenkaan vanhuksen oma tahto ja itsenäisyys unohtaen, vaan näitä kunnioittaen.

Vanheneva ihminen ei hamua jatkuvaa talouden ja hyvinvoinnin kasvua. Pikemminkin elämän lopputaipaleella kaivataan jatkuvuutta, pysyvyyttä, turvallista arkea ja mahdollisuutta asua omassa kodissa niin pitkään kuin se vielä onnistuu. Se, mitä arvostetaan, on terveys ja toimintakyky. Vanhukselle itsenäisyys merkitsee monessa asiassa samaa kuin nuoremmillekin, eli esimerkiksi mahdollisuutta päättää itse omista keskeisistä asioistaan kuten juuri kotona asumisesta.

Vaikka joskus laitoshoito onkin ainoa tai paras vaihtoehto, yksilön toivetta tulisi kunnioittaa mahdollisimman pitkälle. Koti tai suuri laitos eivät ole ainoita vaihtoehtoja, vaan välimuotoisia hoitomuotoja tulisi tukea ja kehittää enemmän. Esimerkiksi meillä täällä Pohjois-Savossa on hienoja esimerkkejä vanhusten perhehoidosta. Kuitenkin perhehoidossa koko maan tasolla on vain noin satakunta vanhusta. Valtiovallan tulee luoda rakenteita, joilla tuetaan perhehoitajien jaksamista ja kannustetaan tämäntyyppiseen hoitomuotoon.

Omaishoitajien panos puolestaan on rahallisesti todella mittava, mutta silti monessa kunnassa on tiukan paikan tullen lähdetty leikkaamaan juuri sieltä. Taka-ajatuksena ilmeisesti on, että omaiset hoitavat läheisensä joka tapauksessa, saivat rahaa, lomaa tai kuntoutusjaksoja tahi eivät. Niin hoitavatkin, mutta vain oman jaksamisensa äärirajoille asti. Sen jälkeen hoidettavia onkin helposti kaksi, ja kustannukset moninkertaiset. Mikään ei ole järkevämpää ja pitkällä tähtäimellä edullisempaa, kuin omaishoitajien jaksamiseen panostaminen.

Suurin ongelma vanhusten kaltoinkohtelun takana, silloin kuin sitä yhteiskunnassamme esiintyy, liittyy asenteisiin ja osaamiseen. Asennevammaa pahentaa tiedon puute. Mitä ei tiedetä, sitä ei nähdä. Siksi resursointi niin kotona kuin laitoksissa tapahtuvaan hoivaan on liian usein alimitoitettua.

Kuntiin tarvitaan kipeästi lisää vanhusosaamista. Gerontologista ja geriatrista tietämystä tarvitsevat lisää niin vanhuksen hoivaan suoraan osallistuvat kuin näitä palveluita tarjoavat. Yhtä paljon ikääntymisen erikoisosaamista kaivataan kuntien päätöksentekoon, eli luottamus- ja virkamiesjohtoon. Tarvitaan tekoja, jotka perustuvat tuoreeseen tietoon ikääntymisestä ja oman kunnan ikäihmisten tarpeista. Tietoa löytyy mm. ammattikorkeakouluista ja yliopistoista. Oman kunnan ikäihmisten tarpeisiin oiva tiedonlähde on puolestaan esimerkiksi kunnan vanhusneuvosto.

Itsenäisyytensä aikana Suomi ja sen ihmiset ovat kokeneet jatkuvia muutoksia, viime aikoina vain kiihtyvällä tahdilla. Muutoksia ei pidä pelätä. Muutoksessa on aina siemen niin parempaan kuin huonompaan, ja viljelijästä paljolti riippuu, kumpi puoli saa voiton.

Hannakaisa Heikkinen
kansanedustaja (kesk.)
Kiuruvesi