Suuria kysymyksiä, onko vastauksia?

Kuopion Kaupunkilehti 6.1.2010

Vuosi alkoi surullisissa tunnelmissa, kun Espoon mustasukkaisuusdraama vaati kuusi kuollutta tekijä mukaan lukien.

Olisi helppoa paeta sen taakse, että kyseessä on yksittäistapaus – sairaalloisen mustasukkainen ja häiriintynyt tekijä, joka valikoi uhrinsa. Mutta: tämä oli maassamme jo neljäs joukkosurma muutaman vuoden sisällä. Uutta oli, että ex-kumppanin tekemä surma laajeni koskemaan julkisella paikalla myös suhteen ulkopuolisia henkilöitä.

Suomessa naisen surmaaja on tavallisimmin tämän nykyinen tai entinen puoliso tai seurustelukumppani. Kuolemaan johtava pahoinpitely ei yleensä tule ”puskasta”: tekoa edeltää, kuten Espoonkin tapauksessa, jopa vuosia kestänyt piina uhkailuineen ja lähestymiskiellon rikkomisineen.

Koska näin on, löytyisi varmasti keinoja puuttua tilanteeseen, ennen kuin asiat pääsevät kärjistymään kohtalokkaasti.

Lähestymiskieltojen rikkomisen valvonta ja sanktiointi vaativat osaltaan terästämistä. Toisaalta tulisi miettiä, pitäisikö vainoamisesta tehdä rikosnimike myös Suomessa, jolloin ihmisten piinaamiseen voitaisiin puuttua pelkkää lähestymiskieltoa tehokkaammin.

Rangaistukset ja valvonta ovat kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Toinen on mielenterveys- ja perhepalveluiden riittävä tarjonta ja eri viranomaisten yhteistyön tehostaminen. On toki olemassa niin pahoja luonnehäiriöitä, että niitä ei terapioilla paranneta. Toisaalta on myös kehitetty itsetuntemuksen, kommunikaation ja aggressioiden hallintaan tähtääviä työkaluja, joita voidaan hyödyntää parisuhdeväkivaltatapauksissa.

Ja vielä on ajan henki, yhteiskunnan ilmapiiri. Lopulta pintaan nousee sana välittäminen. Emmehän luo lapsillemme tai läheisillemme tunnetta siitä, että he eivät olisi ajan, rakkauden ja välittämisen arvoisia?

Hannakaisa Heikkinen
kansanedustaja (kesk.)
Kiuruvesi