Tiedon puute suurin syy vanhusten hoivan puutteisiin

Puheenvuorokirjoitus 5.10.2009
Kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen

Tiedon puute suurin syy vanhusten hoivan puutteisiin

Huutolaisuus tuli mieleeni kuullessani Orimattilan kunnan vanhusten hoivan kilpailutuksesta. Orimattilassa toteutuu se pelko, jonka toin esille mm. viime keväänä eduskunnassa hankintalain selontekokeskustelussa: kuntalaiset, tässä tapauksessa vanhukset, kärsivät siitä, että kunnassa ei osata palvelujen kilpailuttamista.

Uutisen mukaan Orimattilassa vanhusten laitoshoitopaikkoja on kilpailutettu niin, että tarjottava laitoshoito on voinut kaukaisimmillaan sijaita 120 km:n päässä kotikunnasta. Kilpailutuksen voitti kaksi yritystä, joiden hoitopaikkoja ei ole vielä edes rakennettu! Miten on voitu arvioida näiden hoivapaikkojen laatua? Ei mitenkään, sillä olemattomasta ei voi olla kuin kauniita lupauksia.

Tällä hetkellä sosiaali- ja terveyspalveluilla on muita palveluhankintoja korkeampi, 50 000 euron kynnysarvo, jonka alle jääviin hankintoihin ei sovelleta hankintalakia. Isojen hankintayksiköiden hankinnoissa tuokin kynnysarvo täyttyy varsin nopeasti, ja siksi kynnysarvo tuplataan eduskunnan vaatimuksesta 100 000 euroon ensi vuoden alusta lukien. Tämä auttaa osaltaan tilannetta, mutta ei poista sitä tosiasiaa, että kunnat kaipaavat kipeästi hankintaosaamista.

Kilpailuttaminen vanhusten laitoshoidossakin on aivan hyvä asia, kun se osataan oikein, sillä parhaimmillaan se luo kodinomaisia hoitoyksiköitä, tukee paikallista yrittäjyyttä ja tuo kuntaan verotuloja. Mutta jos tavoitteena ei ole mahdollisimman hyvä ja kodinomainen hoito, ja jos tarjouspyynnöissä ja saatujen tarjousten vertailussa ei osata painottaa oikeita, hoivan laatuun vaikuttavia tekijöitä, voi tuloksena olla aivan muuta kuin vanhusten hyvää hoitoa. Valitettavan usein kilpailutuksen voittavatkin isot, monikansalliset yritykset, jotka rakentavat valtavia laitoksia. Pahimmillaan kunnan laitoshoitoa vaativat vanhukset siirretään niin kauaksi omaisistaan, että normaali kanssakäyminen on mahdotonta.

Niin kuntakenttä kuin koko sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämistavat ovat myllerryksessä. Moni asia kaipaa varmasti virtaviivaistamista, jotta veroeuromme eivät kuluisi byrokratian ylläpitoon, vaan nykyistä isompi osa ohjautuisi suoraan kuntalaisten palveluiden tuottamiseen. Siis hallinnon rakenteita on virtaviivaistettava, mutta ei itse palveluita. Palveluissa tarvitaan tulevaisuudessa yhä enemmän vaihtoehtoja, sillä myös jokainen vammainen tai vanhus on oma yksilönsä tarpeineen ja elämäntilanteineen. Vanhusten perhehoito on eräs hoitomuoto, jonka soisin lisääntyvän omaishoidon rinnalla. Perhehoitohan on lasten ja vammaisten hoidossa hyväksi havaittu, kodinomainen vaihtoehto laitoshoidolle.

Suurin vanhusten kaltoinkohtelua aiheuttava ongelma yhteiskunnassamme on asenneongelma. Asennevammaa pahentaa tiedon puute. Mitä ei tiedetä, sitä ei nähdä. Siksi resursointi niin kotona kuin laitoksissa tapahtuvaan hoivaan on alimitoitettua. Kuntiin tarvitaan kipeästi lisää vanhusosaamista. Gerontologista ja geriatrista osaamista tarvitsevat lisää vanhuksen hoivaan suoraan osallistuvat ja palveluita tarjoavat. Yhtä paljon tätä ikääntymisen erikoisosaamista kaivataan kuntien päätöksenteon tasolle, luottamus- ja virkamiesjohtoon. Juhlapuheiden sijasta tarvitaan tekoja, jotka perustuvat tuoreeseen tietoon ikääntymisestä ja oman kunnan ikäihmisten tarpeista. Edelliseen apua löytyy mm. ammattikorkeakouluista ja yliopistoista, ja jälkimmäisessä oiva tiedonlähde on kunnan vanhusneuvosto. Onhan se asia kunnossa?