Uusimmat kuvat

Vappupuhe 1.5.2006

 

Olen Hannakaisa Heikkinen, 32-vuotias kotiäiti Siilinjärveltä. Olen äitiyslomalla osastonhoitajan virasta vanhusten palvelukeskuksessa Kuopiossa. Minulla on neljä ja puoli kuukautta vanha Niilo-poika. Puhun tänään vapun päivänä yhteisöllisyydestä. Mitä yhteisöllisyys merkitsee perheessä, työssä tai vaikkapa kyläyhteisössä?

 

Vanhemmuus, äidiksi tai isäksi tuleminen, tuo elämään ihan uudenlaisen näkökulman. Asioita tarkastelee väistämättä paljon syvällisemmin. Tämän päivän päätökset vaikuttavat lapseni elämään tulevaisuudessa. Vastuullisuus on saanut uudenlaisen merkityksen, en ole vastuussa vain omista tekemisistäni vaan tuntuu, että olen osaltani vastuussa siitä, millaisia päätöksiä tämän päivän yhteiskunta tekee. Niille päätöksille rakentuu lastemme tulevaisuus.

 

Lähiaikoina on läheltäni myös kuollut ihmisiä, omasta mielestäni kesken matkan, parhaassa työiässä olevia. Kun iäkäs ihminen nukkuu pois, on se luonnollista ja usein odotettua. Jokainen vanhus on tavallaan voittaja, hän on saanut elää pitkän elämän. Nuoremman ihmisen poismeno tuntuu jotenkin epäreilulta - miksi hänet otetaan pois vaikka tehtävää täällä vielä olisi?

 

Tällaiset tapahtumat saavat miettimään omaa suhtautumista elämään ja läheisiin ihmisiin. Millainen lähimmäinen minä olen? Muistanko sanoa rakkailleni, kuinka paljon heistä välitän? Osaanko osoittaa heille, kuinka arvokkaita he ovat minulle? Oman lapsen korvaan tulee kuiskattua monta kertaa päivässä, että olet äitin rakas pieni mies. Puolisollekin tulee sanottua - lähes päivittäin- että rakastan sinua. Mutta entä muille? Se onkin jo vaikeampaa. Lienenkö sanonut kertaakaan ÄÄNEEN isälle ja äidille tai sisaruksilleni, että rakastan heitä No, sanottakoon nyt ihan julkisesti, että rakastan teitä!

 

Sellaisia me suomalaiset olemme, kyllä me välitämme ja rakastamme, mutta sillätavalla hiljaisesti, ääneen rakkauden julistaminen on aika lailla vaikeaa ja meille vierasta. Mutta yritetään kuitenkin, sillä kun muistaa näyttää välittämisensä läheisilleen jo heidän eläessään, niin surutyö läheisen ihmisen poismenon jälkeen on paljon helpompaa, kun ei tarvitse surra sanomattomia lauseita. Puhun omasta kokemuksesta. Rakas isoisäni nukkui pois viime keväänä ja sain olla pitämässä häntä kädestä poismenon hetkellä. Toki itkin ja surin siinä tilanteessa, mutta päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että sain olla yli kolmekymmentä vuotta ukin tyttö. Ja olin hyvillä mielin siitä, että muistin ukkia lähes viikoittain kortilla silloinkin, kun olin maailmalla hakemassa elämääni kannuksia. Jaoin elämäni tapahtumat kortin välityksellä ukin kanssa ja tiedän, että hän ilahtui suuresti jokaisesta saamastaan kortista. Yhteisöllisyys perheessä on siis jakamista. Tunteiden näyttämistä, välittämistä ja auttamista. Sukupolvet yhdistävää läheisyyden tunnetta.

 

Yhteisöllisyyden merkitys korostuu ihmisen elämän muutostilanteissa. Sellaisia ovat esimerkiksi lapsen syntymä, sairastuminen, eläkkeelle jääminen tai työstä luopuminen jostakin muusta syystä. Elämä ja arjen tutut kuviot muuttuvat äkillisesti. Silloin läheisten ihmisten tuki on kullan arvoista Eläkkeelle jäädessä voi elämään tulla tyhjiö. Tuo tyhjiö on suurempi kuin se kahdeksan tunnin mittainen aika, joka ennen kului työpaikalla. Ihmiselle voi tulla identiteettikiriisi, kun ammattiminää ei enää olekaan. Oma minuus on määriteltävä uudestaan. Samanlainen tilanne voi syntyä, jos työstä joutuu luopumaan jostain muusta syystä, esimerkiksi lopettamaan oman tilan viljelyn. Silloin tarvitaan läheisiä ihmisiä tukemaan ja rinnalla kulkemaan. Luomaan uskoa, että elämä jatkuu kuitenkin. Se on arkipäivän yhteisöllisyyttä perhepiirissä.

 

Niin kuin tässäkin puheessa, ilo ja suru, syntymä ja kuolema ovat lähekkäin ja lomittain myös tosielämässä. Ilo tulee usein kello kaulassa, sitä osataan odottaa, vaikka se yhdeksän kuukautta. Ilolla on laskettu aika. Mutta niinhän se on muutenkin, juhlat, kuten tämä vappu tai valmistujaisjuhlat, ne on ihan kalenteriin merkittyjä. On lupa juhlia, olla iloinen. Suru taas usein tulee yllättäen. Toisaalta hyvä niin, niin ei tarvitse etukäteen surra tulevaa. Mutta jos tarkemmin ajattelee, niin tosiasiassa me kyllä osaamme surra etukäteen asioita, huolehtia ja murehtia. Se on varmasti yksi tyypillisimmistä suomalaisuuden piirteistä.

 

Tunnistan sen kyllä vahvasti itsessänikin. Aloitan tulevan työviikon asioista huolehtimisen viimeistään sunnuntaiaamuna noin kello 7.30, kun herään jommankumman perheeni miespuolisen jäsenen päästämään ääneen, kuorsaukseen tai johonkin muuhun ääneen. Ja koko sunnuntai menee enemmän tai vähemmän tekemistä odottavien töiden huokailuksi. Ulkoiluhetki on ainoa, joka katkaisee hyvän huolestumisputken. Sitä kun panee lenkkitossua tarpeeksi rivakasti toisen eteen, niin huokailu muuttuu puuskuttamiseksi ja se on parasta stressilääkettä. Mutta miksi meillä ilon pitää olla virallista? Miksi pitää olla ihan kalenteriin merkitty, että nyt on lupa ilakoida, hymyillä, jopa nauraa, sillätavalla hillitysti ja sievästi tietysti. Miksi ilonpito tarvitsee lähes viranomaisilta pyydettävän huviluvan?

 

Arjen ilottomuus näkyy armotta elämässämme. Varsinkin työpaikoilla. Nykypäivänä töissä ei paljon naurata, eikä se ole ollenkaan naurun tai vitsailun asia. Päinvastoin, meidän on todella syytä olla huolissamme työelämän kehityksestä. Tänä päivänä ihmisillä on työssä kiireempi kuin koskaan ennen. Tulosta on tehtävä ja uusia kehitysprojekteja alkaa ennen kuin edellinen on saatu päätökseen. Tuntuu, että tuloksellisuuden mittaamisesta on tullut tärkeämpää kuin itse työn tekemisestä. Työntekijät stressaantuvat ja uupuvat jatkuvasta muutoksen kierteestä. Sairauspoissaoloja on yhä enemmän eikä tuuraajaa saada tilalle. Yhden poissaolo kuormittaa työyhteisön muita jäseniä. Useissa työpaikoissa paha olo ja huono ilmapiiri on ihan käsin kosketeltavaa.

 

Mitä asialle olisi tehtävissä? Kuka on vastuussa työpaikan pahoinvoinnista? Kukaan ei ole yksin vastuussa työpaikan ilmapiiristä, ei esimies eikä kukaan yksittäinen työntekijä. Me kaikki olemme yhteisvastuullisia. Jokainen työntekijä tuo oman panoksensa työyhteisön ilmapiiriin. Onko se mitä minä tuon työpaikalle hyvää vai huonoa tuulta? Jokaisen meistä tulisi miettiä, mitä tulee huoneeseen silloin, kun minä tulen sisään? Tuleeko sisään marmattaja ja päivän synkistäjä vai astuuko ovesta aurinkoinen työkaveri kuin raikas tuulahdus? Me olemme työpaikalla suurimman osan valveillaoloajastamme, onhan se kurjaa jos se koko aika on yhtä kärsimystä.

 

Yhteisöllisyys työyhteisössä on toveruutta, surujen ja ilojen jakamista. ennen kaikkea se on toiselle tilan antamista, että annamme työtoverin olla omanlaisensa persoona ja arvokas juuri sellaisena. Näkisimme hänessä sen hyvän, emmekä korostaisi niitä meitä ärsyttäviä piirteitä. Yhteisöllisyys on vastuun kantamista työilmapiiristä sekä omasta ja muiden jaksamisesta. Se on välittämistä ja vastuullisuutta.

 

Mitä yhteisöllisyys on kyläyhteisössä? Tuntuu, että yhteisvastuullisuus on monin paikoin jo kuollut käsite. Roskatut tienpientareet, rikotut lasten leikkipaikat, tokihan ne harmittavat, mutta olemmeko itse valmiita tekemään asialle jotain? Miksipä kylä tai asuinyhteisö ei voisi huolehtia yhteistuumin uimarannan kevätsiivouksesta tai lasten leikkipaikan kohentamisesta? Miksi me automaattisesti odotamme, että ne ovat kunnan töitä? Vaikka samanaikaisesti tiedämme, että kunnille tekee tiukkaa saada hoidettua peruspalvelutkin, kuntalaiset tasapuolisesti huomioiva koulunkäynti, terveydenhoito ja tieverkosto.

 

Muistan, että vielä neljännesvuosisata sitten, kultaisella ja vauraalla kahdeksankymmentäluvulla, meidän pieni kyläyhteisö järjesti kylän siivoustalkoot joka kevät ennen äitienpäivää. Siihen sitten makkaranpaistot ja mehut aherruksen päälle. On jotenkin ristiriitaista, että vaikka silloin yhteiskunta eli ihan toista aikaa, hyvinvointivaltiota ja julkisia palveluita pystyttiin kasvattamaan vuosi vuodelta, niin tuolloin kuitenkin myös yhteisöllisyys ja yhteisvastuu oli ihan toisenlaista. Vaikka puhelinsoitolla olisi kunnasta saatu virallinen kylänraitin siivooja, niin se haluttiin kuitenkin tehdä kyläläisten omin voimin.

 

Yhteisöllisyys kyläyhteisössä näyttäytyy juurtumisen tunteena ja asukasaktiivisuutena. Juurtuminen on vahva jo sanana. Ihmiset, jotka ovat asuneet vuosikymmeniä tai koko elämänsä samoilla asuinsijoilla, tuntevat kuuluvansa siihen ympäristöön. Halutaan antaa oma panos ympäristön ja elämisen viihtyisyyden lisäämiseksi. Nyt monet entiset kylät ovat tyhjentyneet asukkaista ja on syntynyt toisaalle ihan uusia asutuskeskuksia, kun ihmiset ovat muuttaneet työn perässä paikkakunnalta toiselle. Nuoret lapsiperheet hakeutuvat mielellään maaseudun rauhaan ja turvalliseen ympäristöön, kuitenkin sopivan ajomatkan päähän työpaikoista. Uusina tulokkaina heillä juurtuminen on vasta alussa.

 

On tärkeää, että saamme uudet kuntalaiset kotiutumaan, tuntemaan, että he kuuluvat tänne. Vain kotiutumisen ja juurtumisen kautta syntyy halu kehittää omaa asuinympäristöä, tahto osallistua asioiden eteenpäin viemiseen, pyrkimys parempaan. Kyläyhteisössä yhteisöllisyys on yhteisvastuuta, ylpeyttä omasta asuinseudusta.

Yhteisöllisyydessä on kansakuntamme voima. Vain yhteen hiileen puhaltamalla voimme säilyttää elinvoimaisuutemme ja kilpailukykyisyytemme muiden kansojen joukossa. Suomen rikkaus on sen väkevä kansa. Tiukan paikan tullen me seisomme rintarinnan, sen me historiasta tiedämme. Tänä päivänä me käymme usean rintaman sotaa nopeasti muuttuvassa maailmassa. Taistelemme saadaksemme siivumme maailmankaupasta ja pärjätäksemme EU:n aluepolitiikan linjauksissa. Kamppailemme suurien haasteiden kanssa myös maamme rajojen sisäpuolella. Miten turvataan palvelut kaikkialla maassa tasaveroisesti? Jotta asuminen joka puolella Suomea olisi tulevaisuudessakin mahdollista, on meidän tehtävä saumatonta yhteistyötä kansakuntana, yhdessä.