Juhlapuhe Laatokan karjalaisten heimojuhlassa ja Evakon pruasniekan päiväjuhlassa Kulttuurikeskuksessa Iisalmessa 20.7.2008

Korkeasti pyhitetty arkkipiispa, karjalainen rahvas!

Sydämestäni kiitän kutsusta tulla puhumaan tänne Laatokan karjalaisten heimojuhlaan ja Evakon pruasniekkaan. Tänä kesänä tämä tapahtuma on ollutkin tavallista suurempi ja tapahtumatarjonta entistä laajempaa. Nöyrin mielin ajattelen sitä sinnikkyyttä, aktiivisuutta, yhteisöllisyyttä ja yhteen hiileen puhaltamista, mitä karjalaisuus ja sen kulttuuri sekä sen historia pitävät sisällään.

Lapsuudessani Juankoskella kotikyläni Muuruveden Kesämäen karjalaisia perheitä olivat mm. Kärkövät, Semit, Punkit, Jonniset, Brillit, Jestoit ja Kähöset. Lämpimin ajatuksin muistan teitä, iloisuuttanne, sitä, miten elävöititte muun muassa kyläkoulumme juhlia omin lauluinenne ja karjalaisin juhlapöydän tarjottottavinenne. Muistan myös ne hetket, kun ikävä kotiseudulle purkautui itkuna aikuisten kahdenkeskisissä juttutuokioissa. Rakkaan naapurin Raisan kyyneleet ja kertomukset erityisesti raastoivat pienen Hannakaisan sydäntä ja saivat ymmärtämään, miten kalliisti evakot maksoivatkaan itsenäisyydestämme. Minulle evakot ovat kunniakansalaisiamme sotiemme veteraanien rinnalla.

Synnyinseutu luo ihmisille juuret ja kiinnittää hänet samalla tietyn yhteisön historiaan ja paikkaan. Meitä suomalaisia on kautta aikojen jaoteltu asuinpaikan tai murteen suhteen. Pohjalaisia on pidetty jäyhinä, hämäläisiä hitaina, savolaisia lupsakkoina ja vastaavasti karjalaisia vilkkaina. Ihmiset ovat myös kautta aikojen ryhmittyneet. Yksinkertaisin peruste ryhmittymiselle on ollut juuri yhteiset juuret, jotka ovat ensimmäisenä liittäneet yksilön perheeseen ja sukuun.

Ihmisen elämä on ikään kuin yksityinen tarina, pitäen sisällään yksilön koko elämänkaaren. Ihmiset elävät tarinaansa ja tarvittaessa myös muuttavat sitä, jos siihen tulee säröjä, kuten sairautta tai muita elämän kriisejä. Tällaisissa elämän särökohdissa tarvitaan erityisesti läheisiä ihmisiä tukemaan ja rinnalla kulkemaan. Luomaan uskoa, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Se on sitä arkipäivän yhteisöllisyyttä lähipiirissä. Mutta tämä ei kuitenkaan ratkaise kaikkia asioita. Tarvitaan tietenkin myös toimivat peruspalvelut ja varmuus siitä, että apua löytyy silloinkin, jos se sairaus sattuu omalle kohdalle. Toimiva yhteiskunta koostuu pienistä, keskenään hyvin yhteen pelaavista osasista. Yhteisöllisyyden merkitys korostuu juuri ihmisen elämän muutostilanteissa.

Mielestäni nykyisin kaivataan kuitenkin yhä enemmän yhteisöllisyyttä, sillä yhteiskunnassamme on yhä voimakkaammin vallalla minäkeskeinen kulttuuri, itsekkyyden kulttuuri. Hällä väliä, miten muilla menee, kunhan minulla menee hyvin. Tärkeintä monelle on, että ainakin kaikki näyttäisi sille, että minulla menee hyvin, vaikka sisällä olisi ontto olo.

Totuus onkin, että voimme monella tapaa huonosti. Yksinäisyys on lisääntynyt, eikä pelkästään vanhusten keskuudessa, vapaa-ajan vietto on yksityistynyt ja ystävyyssuhteet vähentyneet. Vuosittain yli 4000 suomalaista jää työstään sairauseläkkeelle masennuksen tai sen takia, että työpaikalla on paha olla. Mikä meihin on mennyt? Ihan kuin perusarvot olisivat nykyään hukassa.

Näen kuitenkin juuri yhteisöllisyyden tässäkin tilanteessa yhtenä lääkkeenä pahoinvointiimme. Yhteisöllisyys on vastalääke sille itsekkyyden ja minäkeskeisyyden kulttuurille. Se on lääke yksinäisyydelle ja kylien autioitumiselle, kun syrjäseuduilla viritetään kylien me-henkeä ja huolehditaan siitä, että naapurin ikäihminen pääsee kylälle asioille, vaikka omaa autoa ei enää olekaan. Yhteisöllisyys mahdollistaa myös lapsiperheiden tiiviimmän yhteydenpidon ja kylän tai korttelin lasten turvallisuudesta huolehtimisen.

On totta, että esimerkiksi perheen merkitys ja sen määritelmä on muuttunut. Mutta tästäkin huolimatta läheiset ihmiset ja sosiaaliset suhteet ovat edelleen merkittäviä ihmiselle ja niin niiden tuleekin olla, sillä ne merkitsevät ihmiselle eräänlaista turvasatamaa yhä kiihtyvämmässä elämän rytmissä. Läheiset ihmiset ovat meille kaikille voimavara. Läheisimpiämme voivat olla niin perheen jäsenet, sukulaiset, ystävät, naapurit kuin työtoveritkin.

Hyvät kuulijat!

Olimmepa kuinka juurtuneita tahansa, muutoksiakin tapahtuu. Suomi on muuttunut viime vuosien aikana paljon ja muutokseen on varauduttava myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi väestön ikääntyminen tulee väistämättä vaikuttamaan maamme väestörakenteeseen. Väkemme vanhetessa myös työikäisten määrä vähenee nopeasti lähivuosien aikana. Yhtälöön kuuluvat siis myös jaksavat työikäiset ja varttuva nuoriso, joiden kontolla on taloudellisen perustan vahvistaminen sen lisäksi, mitä lähitulevaisuudessa työstä poissiirtyvät tai jo siirtyneet ovat oman
elämänsä aikana rakentaneet. Jotta työlle löytyisi tekijänsä tulee työllisyysasteen yhä nousta tulevaisuudessa. Lisäksi meidän on oltava nykyistä toprakampia värvätessämme osaavaa työvoimaa ulkomailta.

On tärkeää, että maahanmuuttajia ei nähtäisi Suomessa ainoastaan työvoimana, vaan meidän täytyy tiedostaa ne moninaiset syyt ja myös erilaiset olosuhteet, joiden vallitessa ihmisiä muuttaa maasta toiseen. Maahanmuuttajien
kotouttamisen tulisi pitää sisällään paljon muutakin kuin kielikursseja, koulutusta ja työelämään perehtymistä.
Samanaikaisesti pitäisi nimittäin turvata maahanmuuttajien mahdollisuudet osallistumiseen, perheeseen, oikeudenmukaiseen kohteluun ja syrjimättömyyteen. Tällä tavoin myös maahanmuuttajat ja uussuomalaiset voisivat tuntea paremmin Suomen kodikseen ja itsensä täysvaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi.

Maahanmuutto Suomeen on lisääntynyt 90-luvulta lähtien ja tulevaisuudessa tulee yhä lisääntymään. Maahanmuuttajilla on nyt jo lapsia, jotka ovat syntyneet Suomessa ja eläneet koko elämänsä Suomessa. Miten nämä niin sanotut toisen polven siirtolaiset kokevat asemansa Suomessa ja suomalaisessa yhteiskunnassa? Tuntevatko he itsensä jo suomalaisiksi? Entä millaiset siteet ja yhteydet heillä on vanhempiensa ja muun suvun kulttuuriin ja kuinka sieltä tulevien perinteiden ylläpitoa tulisi tukea? Näitä kysymyksiä voimme pohtia ja hakea niihin vastauksia myös Suomen historiasta ja siitä kuinka esimerkiksi karjalaiset ovat kokeneet evakkoon lähtemisen ja siitä mahdollisesti seuranneen juurettomuuden tunteen.

Tutkimukset ovat nimittäin osoittaneet, että juurettomuuden kokemusta voidaan pitää yhtenä osana evakkoon lähteneiden paikkatunteen muodostumisessa; ei ole juurruttu eikä kiinnytty erityisemmin mihinkään. Pakon edessä pois otettu paikka on jättänyt jälkensä evakkolapsen minuuteen. Evakkoon lähteneet ovat joutuneet pohtimaan sitä, keitä he ylipäänsä ovat ja mikä on heidän paikkansa tässä yhteiskunnassa.

Erityisesti evakkolapsissa juurettomuus on näkynyt jatkuvana henkisenä liikkeenä olona. Myöhemminkään elämässä paikkoihin ei ole pystytty tai haluttu kiintyä. Tämä on ollut varmasti eräänlaista itsensä suojelua. Paikattomuudesta
ei ole aina päästy eroon, vaikka samalla paikkakunnalla olisi asuttu jo monia kymmeniä vuosia. Juurettomuutta voidaankin pitää karjalaisen selviytymistarinan kääntöpuolena.

Mutta jotain positiivistakin tilanteessa ovat nähneet mm. Espanjassa asuvat suomalaiset eläkeläiset, joista muuten yllättävän moni on kotoisin Karjalasta. Nämä eläkeläiset ovat kertoneet evakkomatkasta ikään kuin selityksenä, miksi
asuvat tällä hetkellä Espanjassa ja kuinka ovat oppineet asettumaan uusiin oloihin. Kuulemma aikoinaan lähtö Karjalasta kirpaisi kovasti, mutta sen jälkeen muutot eivät olekaan erityisesti tuntuneet.

Hyvä juhlaväki!

Edellä esitetyt karjalaisten kokemukset juurettomuudesta antavat yhä enemmän pontta kotouttamisen onnistumisen tärkeydelle. Juurettomuuden ja siitä seuraavien sosiaalisten ongelmien estämiseksi hyvä, ja ennen kaikkea
inhimillinen keino on kannustaa paitsi työntekijän, myös hänen perheensä pysyvää maahanmuuttoa. Se on sekä inhimillistä että kansantaloudellisesti kestävälle pohjalle rakentuvaa maahanmuuttopolitiikkaa. Suomeen mahtuu koko
perhe.

Monissa traditionaalisissa kulttuureissa perheen merkitys on paljon suurempi kuin meillä länsimaissa. Perhettä pidetään joissakin kulttuureissa sosiaalisen järjestelmän ytimenä, jolloin yksilön identiteetti rakentuu usein vahvasti oman
perheyhteisön kautta. Kotoutuminen ei onnistu, jos sydän itkee läheisten kaipuusta ja jos kotouttamisessa epäonnistutaan, voi tahtomattakin olla seurauksena ihmisjoukko, joka elää juurettomana ei-kenenkään maalla sekä vanhan kulttuurinsa että suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Useimmilla maahanmuuttajilla on kuitenkin sosiaalisia suhteita ainakin omien maanmiestensä kanssa. Yhteyksiä on nimittäin helpointa luoda samanlaisen kulttuurisen taustan omaavien henkilöiden kanssa. Tällä tavoin voi säilyttää
myös yhteyden tuttuun menneisyyteen. Toisaalta jääminen pelkästään omien maanmiesten muodostamaan yhteisöön voi olla ongelmallista, koska se pitkittää ja vaikeuttaa sopeutumista uuteen yhteiskuntaan ja kotimaahan. Onkin syytä
pohtia sitä, voiko yhteisöllisyys olla joissakin tapauksissa myös kielteistä. Jos yhteisössä siteet muodostuvat liiankin vahvoiksi, voi tämä johtaa suljetun yhteisön muodostumiseen, jossa syrjitäänkin ryhmään kuulumattomia ja
samanaikaisesti syrjäydytään muista yhteisöistä ja valtaväestöstä.

Monimuotoistuvassa ja -kulttuuristuvassa yhteiskunnassamme on syytä pohtia, voisiko tulevaisuudessa ja jo nykyisinkin olla tilaa uudelle yhteisöllisyydelle, jonka perusteena olisi jokin muu tekijä kuin esimerkiksi etnisyys tai syntyperä. Tällä tavoin suvaitsevaisuus ja erilaisuuden ymmärtäminen voisi olla kaikkien arkipäivää.

Rakkaat ystävät!

Niin uskomattomalle kuin se kuulostaakin näin juhlapuheessa sanottuna, mutta meille suomalaisille alkaa jo vanhuus olla erilaisuutta, jotakin arkielämälle vierasta. Tämä johtuu siitä, että varsinkin sodanjälkeiset vuosikymmenet meillä on pyritty maksimoimaan työikäisten ihmisten mahdollisuus työn tekemiseen. Siksipä lapset on laitettu hoitoon ja vanhukset suljettu laitoksiin. Vanhusten sairaanhoitajana ja vanhainkodin osastonhoitajana olen nähnyt, että monelle vanhukselle ainoat ihmiskontaktit jopa vuosien ajan olemme me hoitajat. Siksi on merkityksellistä, että hoitajana olen vain tätä vanhusta varten, enkä juttele vanhuksen vuoteen yli toiselle hoitajalle. Aito läsnäolo on sitä parasta laatua vanhusten hoivassa, eikä se maksa edes yhtään enempää! Siksi olen hyvin iloinen viime päivinä uutisissakin kerrotusta nuorten kasvavasta innostuksesta tehdä vapaaehtoistyötä vanhusten parissa. Se on merkki siitä, että on kasvamassa nuoria, joille ne kovat arvot eivät kelpaakaan vaan he näkevät, ettei kaikki tärkeä toiminta näy tilinauhassa.

Yhteisöllisyydessä on kansakuntamme voima. Vain yhteen hiileen puhaltamalla voimme säilyttää elinvoimaisuutemme ja kilpailukykyisyytemme muiden kansojen joukossa. Suomen rikkaus on sen väkevä kansa. Tiukan paikan tullen me seisomme rintarinnan, sen me historiastakin tiedämme.

Yhteen hiileen puhaltamalla saamme synnytettyä uutta liekkiä, jonka palo jatkuu aina sukupolvilta toisille yhteisöllisyyden, yhteisvastuun, yhdenvertaisuuden, monikulttuurisuuden, terveiden elämäntapojen sekä ympäristön ja elämän kunnioittamisen puolesta.

Vuosittain järjestettävä Evakon Pruasniekka kertoo karjalaisten ja karjalaisuuden elinvoimasta. Voimme olla iloisia siitä, että uusi sukupolvi on ottanut vastuun karjalaisen perinteen vaalimisessa ja jatkuvuuden takaamisessa.
Tämä tapahtuma tarjoaakin jo yhden hyvän tavan perinteiden ja kulttuurin ylläpitämiseen sekä niiden viemiseen ja siirtämiseen myös tulevaisuudessa sukupolvelta toiselle. Jatkuvuutta ei ole ilman sukupolviketjua. Arvojen ja
kokemustiedon siirtämiseen tarvitaan sukupolvien välistä vuorovaikutusta, joka edistää osaltaan erilaisuuden kohtaamiskykyä.

Paljon voidaan tehdä virallisilla tahoilla, mutta paljon on myös kiinni meistä jokaisesta itsestämme. Tehkäämme elämäntarinoistamme oman näköisiämme, olkaamme ylpeitä juuristamme. On erityisen tärkeää, että myös tulevaisuudessa pidämme hyvää huolta niin itsestämme kuin läheisimmistämmekin. Ihminen elää toisista ihmisistä ja toisaalta toisille ihmisille, yhteisöllisyydellä on arvaamattoman suuri merkitys sekä voima.

Kiitos hyvät ystävät ja annetaan auringon paistaa sydämissämme silloinkin, kun se ei tuolla ulkona paista!